Mustaa joulua

Kävin eilen siellä verikokeissa. Sanoin sille ottajalle heti, että minua karmii tämä ajatus kamalasti, ja että olen ekaa kertaa tällaisessa tilanteessa. Hoitaja kuitenkin oli sitä mieltä, että hyvin se menee, ja hyvinhän se menikin, niin kauan kunnes veri oli otettu ja uskalsin katsoa pöydälle. Siinä lojui 8 putkea verta. 8 putkea minun verta. Minun suonesta tiristettyä verta. Sanoin vain, että ompas paljon verta, ja hoitaja alkoi selittää, ettei se oikeastaan ole edes paljoa, ja että jos menisin verenluovutukseen, minusta otettaisiin paljon enemmän verta. Se oli tarpeeksi, ja pyysin että saan mennä makuulle. Hoitaja ohjasti minut sängylle, johon rojahdin ja sitten pimeni hetkeksi. Havahduin kun hoitaja ravisteli jalkaani ja huhuili että "pyörryitkö sinä?". Sain kokaistua, että "en ihan", ja siitä veri alkoi palailla pikkuhiljaa päähäni. :D

Joka tapauksessa veri on nyt otettu, ja tulokset tulee ensi viikolla. Uskon, että kaikki on ihan normaalia. En oikein tajua, mikä kammo minulla on tähän omaan vereen. Ei muiden veri haittaa, mutta oma veri ja verisuonet kuvottavat. Peruskoulussa jouduin ainakin kahdesti poistumaan kesken tunnin käytävään makaamaan, kun puhuttiin verenkierrosta ja verestä, ja aloin miettiä asiaa omalle kohdalleni liian tarkasti. Opettajan mukaan se kertoi vain siitä, että minulla on hyvä mielikuvitus!

Verikokeiden jälkeen kävin viljelemässä koululla soluja ja urheilemassa keppijumpan merkeissä. Illaksi sitten suuntasin ainejärjestömme, Kultin, pikkujoulusitseille. Teemana oli musta. Sitsithän on akateeminen pöytäjuhla, jossa lauletaan juomalauluja ja juodaan ja jotain puheita tms siellä aina myös yritetään pitää. Tästä vielä vähän lisää infoa, jos joku ei asiasta tiedä. Nämä meidän sitsit olivat hyvinkin perinteiset, laulettiin, juotii ja syötiin aina, kun vähänkin ehdittiin. Mutta koska nämä olivat samalla pikkujoulut, vieraili välissä Joulu-Pukki jakamassa paketteja ja laulamassa pari laulua. 

Minulla on tonttulakki, ei karvahattu. Olin vain hölmö ja en sovittanut sitä ennen kuin ostin sen, joten se on minulla ihan liian pieni. 

Minä istuin mahdollisimman kaukana Joulupukista, mutta sain sentään jotain ikuistettua.

 Tämän 2,5 akateemisen vuoteni aikana olen ehtinyt kiertää jo monet sitsit, mutta silti haluan käydä vielä näillä perinteisillä mustajoulusitseillä. Pysyttelin kuitenkin tällä kertaa alkoholittomalla linjalla, sillä lähden huomenna luonnontieteilijöiden juoluristeilylle, ja siihen pitää säästää voimia. Koska alkoholillinen ja alkoholiton kattaus maksoivat näillä sitseillä saman verran, olin ovela, ja valitsin alkoholillisen kattauksen. Siidereitäni en kuitenkaan juonut, vaan sujautin ne laukkuun, ja join kivennäisvettä ja limpparia.

Mustaa joulua siis kaikille!

 (Ei oikeasti. En halua, että kellään on musta joulu. Haluan lunta ja valoa ja iloa ja rauhaa ja ah, kaikkea muuta oikein ihanan kliseistä joulutunnelmaa kaikille!)

Joulukauden avaus Kuopiossa

Aamulla oli tosi väsynyt ja kettuuntunut olo. Kaikki alkoi oikeastaan jo aiemmin viikolla, kun  Karvinen Marvinen oli käynyt kusella uusiin talvisaappaisiini. Minä olen todella laiska ja huono ostamaan vaatteita, joten niiden saappaiden pilaantuminen oli minulle jopa liioitellun suuri isku. Olen pessyt ne saappaat nyt varmaan 10 kertaa vedellä, 3 kertaa pyykinpesuaineella ja kerran etikalla, mutta haju vain on ja pysyy. Tein tänään siis kovan päätöksen heittää saappasressuni roskiin. Saappaiden pilaantuminen johti jälleen Karvisvihaan, joka taas johti vihaan koko tätä kämppää kohtaa, ja siksi ajattelinkin aamulla, etten nouse sängystä koko päivänä, vaan puhisen siellä ärtymykseni pois. Jani alkoi kuitenkin siivoamaan joskus ennen puolta päivää, ja minun oli pakko kömpiä avuksi, jotta en vaikuttaisi ihan laiskamadolta, varsinkin kun olin edellisiltana valittanut kovaäänisesti, kuinka paskainen kämppämme on. 

Siisti keittiö sai jotenkin kummallisesti mieleni hiukan tyyntymään. Mirka soitteli minulla tämänpäiväisestä joulunavauksesta, johon päätimme yhdessä lähteä. Onneksi lähdin, sillä jo se, että lähdin ulos kämpästä, sai heti hyvän mielen aikaan. Oli mukava ilma ja kiva pyöräillä keskustaan. Torilla oli tietysti aika paljon porukkaa, enimmäkseen lapsia. Mirkan kanssa katseltiin toritunnelmaa ja käytiin Sokoksella nuuskimassa hajuvesiä. 

Ilmapalloja!

Laulava poro ja tonttukuoro. 

Lopuksi oli tietysti myös ilotulitus ja jouluvalojen sytytys. Ilotulitus ei kyllä päässyt ihan oikeuksiinsa, sillä kaksi ensimmäistä rakettia aiheuttivat jo niin suuren savupilven, että loput raketit ilmenivät pääasiassa kovana paukkeena ja punasinisinä sumuvälähdyksinä. Mutta oli se sentään ilotulitus. Kyllähän sellainen on aina kiva nähdä, laadusta viis. Tulipahan ihan uusivuosifiilis, kun se tulitesavu leijaili siihen torille. 

Sektri, kiva että laittoivat nuo jouluvalot, mutta olisivat voineet samalla korjata tuon O:nkin tuolta. 

Täksi illaksi tehdään Janin kanssa lämpimiä voileipiä ja ostettiin me sipsejä ja suklaatakin. Naminami. :)

Pillereitä

Mulla on ollut kamala yskä jo 2 kuukautta. Tiistaina pääsin viimein lääkärille, en tosin yskäni vuoksi vaan mahan. Se tilanne oli kyllä aika hassu. YTHS:llä pistävät yleensä ensin sairaanhoitajan juttusille, ja sairaanhoitaja varaa sitten tarvittaessa ajan lääkärille. Niinpä minäkin kävin ensin hoitajan luona valittelemassa  pitkään kestänyttä limaista yskääni ja tukkoista päätäni. Hoitaja vain sanoi, että sitä on liikkeellä, ja muista syödä C-vitamiinia. Ymmärsin kyllä, että jos tämä on joku kausivirus, niin eipä sille paljoa muutakaan voitehdä. Ärsytti tosin, ettei hoitaja edes kuunnellut keuhkoja, saati että olisi ottanut tulehdusarvoja tms. Kun olin siinä sitten lähtöä tekemässä, niin kysyin vielä ohimennen, että mistä johtuu se, kun usein ruokailun jälkeen mahani turpoaa ja verensokerini laskevat niin, etten välttämättä pysty edes seisomaan. Tämä nolo ja typerä välikysymykseni oli sitten hoitajan mielestä sen verran vakavan kuuloista, että hän päätti varata minulle kuitenkin ajan lääkärille. 

Joka tapauksessa sain siis lääkäriajan, vaikka syy ei ollutkaan ihan se, mitä halusin. Tiistaina tosiaan kävin lääkärillä, joka teki sitten kaikki perustoimenpiteet ja antoi mulle antibioottireseptin poskiontelontulehdukseen.  Ei siis siihen yskään, josta olin tullut valittamaan. Mutta eipä sillä mitään väliä ole, antibioottini on Doximed, joka on doksisykliiniä, joten luulisi sen tehoavan keuhkoihin asti. 

Antibiootit, laktaasit, D-vitamiinit ja maitohappobakteerit.

Kerroin vielä lääkärille todellisen syynkin miksi ajan sain, koska en vain kehdannut jättää sitä täysin huomiotta. Sen perusteella sain ensi viikolle verikoeajan. Uih, miksi aukaisinkaan suuni. En ole koskaan ennen ollut verikokeissa, niin pelottaa että pyörryn sinne tai jotain. Toisaalta on kyllä ihan kiva saada tietää millaisia tuloksia sieltä tulee. Luultavasti ei mitään tavallisesta poikkeavaa kuitenkaan. 

Pillerirasia.

Kun kävin ostamassa antibioottikuurini, ostin samalla maitohappobakteereja kuurin ajaksi syötäväksi. Kun tähän vielä liittää päivittäin syömäni D-vitamiinilisän ja E-pillerit sekä tarpeen vaatiessa popsimani laktaasipillerit, pitkällä matikallani lasken, että siitä tulee 4-5 pilleriä päivässä. Uhhuh. Kohta voin alkaa varmaan vertailla lääkemääriäni isovanhempieni kanssa. Pitää kyllä jättää tuo D-vitamiinilisä pois kuurin ajaksi, ettei kehoni nyt ihan kyllästy pillereistä! Lisäksi olen kohdannut aivan käsittämättömän ongelman. Kun otan tuon antibiootin aina illalla ja en saa sitä ennen tai sen jälkeen syödä maitotuotteita 2 tuntiin, niin nyt en oikein osaa syödä iltaisin mitään. Olen aina tottunut joko syömään jogurttia tai kaakaota tai rahkaa tai jotain. Seilailin tänään kaupassa etsiskelemässä iltapalaa ja mukaan tarttui banaani ja muroja. Vähän myöhässä tajusin, että ne murotkinhan olisi ihan kiva syödä maidon kanssa. No sain sentään sen banaanin.

SAM-pikkujoulut

Nyt olen viettänyt vuoden ensimmäiset pikkujoulut. SAM-pikkujoulut, eli SannaAnneMaija-pikkujoulut. Hehe. Ovelaa.

Aloitimme juhlamme perinteisellä talvilajilla, jääkiekolla. Emme tosin itse pelanneet vaan kävimme katsomassa Kalpa-Blues -pelin. Se oli opiskelijaottelu, joten saimme liput halvemmalla. Meistä ei kyllä kukaan seuraa jääkiekkoa, että ei ollut mitään käsitystä kuinka tärkeä se peli oli SM-sarjan kannalta, mutta onhan se kiva käydä edes kerran vuodessa katsomassa, kun muut urheilee. 

Jääkiekko-otteluihin mahtuu kyllä vaikka minkälaista porukkaa. Pääasiassa miehiä. Isät tuo pikkupojat katsomaan ottelua, opettavat jo varhain poikansa oikeille tavoille. Itse tulin siinä jäähallitunnelmaa seuraillessani siihen tulokseen, että jääkiekon katsominen on miehille jonkinlainen agressioiden purkamistapa. Voi sitä huudon ja solvauksien määrää. Omasta mielestäni hyvään urheiluhenkeen ei kuulu buuata saati haukkua vastustajaa, mutta ilmeisestikin jääkiekkoon nuo molemmat kuuluvat. Lisäksi joka puolella oli kokoajan niitä pätijöitä, jotka olisivat niin tienneet, mitä piti tehdä. "On tämä nykyjääkiekko kyllä niin tämmöstä, pelkkää nurkkapeliä. Kyllä ennen..." ja joka kerta kun kalpalainen oli kiekon kanssa lähelläkään Bluesin maalia tuli se "Lauo nyt saatana! On se kumma kun ei voi laukoo!!". Tulin ympärillä olevien miesten kommenteista siihen tulokseen, että ilmeisesti pelaajat tekisivät silloin oikein, kun laukoisivat vain aina maalia kohti, kun pääsevät kiekon kanssa vastustajan puolelle. Kuitenkin ilman tuota ylenpalttista kotijoukkueen kannustusta, ei jääkiekkopelejä olisi ollenkaan niin kiva käydä katsomassa. Juuri tuollainen tuo siihen peliin sen tietyn tunnelman. 

Kalpa voitti Bluesin 4-0. Olen ehkä vähän nyhverö, mutta siinä neljännen maalin tultua minua alkoi jo säälittää Blues niin kovasti, että toivoin niidenkin saavan edes yhden maalin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ottelussa ei ollut paljoakaan jännitystä, kun Kalpa johti kokoajan. Onneksi väliajoilla kuitenkin oli suloinen sumopukukilpailujuttu ja aina ottelutauoilla pienet lapioijajunnut kävivät lapioimassa irtolumen pois. 

Söpöjä lumenkerääjiä..

..ja söpö sumopukukisa.

Noin 2 sekuntia tämän kuvan jälkeen Kalpa teki 4. maalin. Minulta se meni tietysti ohi, kun pällistelin kamerastani tätä kuvaa. 

Pelin jälkeen suuntasimme Maijan luokse, jossa leivoimme pipareita, joimme glökiä, söimme konvehteja ja kuuntelimme joululauluja. Piparit oli valmistaikinasta, mutta silti niistä tuli tosi hyviä! Valmistaikinat ovat yleensä parempia raakana kuin paistettuna, mutta tämä taikina teki kyllä poikkeuksen. Kaiken lisäksi, se oli halvin taikina mitä löysimme. Maijalla oli tomusokeria ja punaista elintarvikeväriä, joista hän taiteili meille kuorrutteen. Ei tosin ollut pursotinta, joten kuorrutimme piparit lusikalla. Jälki oli vähän sekalaista, mutta makuhan se on pääasia.

Anne, Maija ja meidän herkut! (Huom. kuvaa on muokattu)

Anne käski esittää tonttua, joten mä siis hiippailin kuin tonttu. Ihan selkeä tonttu. Tuo minun tonttulakki oli kyllä melko kauhea. Se oli mulle liian pieni, ja siinä oli niin paksu tuo karvareunus, että näyttää kuin minulla olisi vain karvalakki päässä.

Maijan koristama kissapipari. Ehdottomasti hienoin luomuksistamme.

Vaikka ekat pikkujoulut onkin nyt alla, niin en ole vielä kovin joulufiiliksissä. Oikeastaan yritän vielä kaihtaa koko joulua. Kamala stressi vain tulee lahjojen ostosta. Olisi kiva, jos voisi vain maata sohvalla herkuttelemassa koko joulun, ja kukaan ei kaipailisi minnekään. No mutta enköhän mäkin vielä joulutunnelmaan pääse viimeistään sitten joulukuussa. Toki myös lumi voisi auttaa tässä joulun luomisessa.

007 ja painon vartiointia

Kävimme Janin kanssa katsomassa eilen se uusin James Bond. Se Skyfall-juttu. Jani on sen halunnut nähdä, ja lopulta mäkin sain kerättyä itselleni energiaa lähtee katsomaan sen. Oli nimittäin ensimmäinen Bond-leffa, jonka oon jaksanut katsoa loppuun asti. En ole oikein mikään actionleffafani, ja viimeksi kun yritin Bondia katsoa, niin nukahdin ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. 

Jani tuli teatterille suoraan töistä. Minä olin käynyt ostamassa meille karkkia ja Jani sitten toi liput. Kerkesin kerätä jo pientä ragea, kun jouduin odottamaan Jania siellä teatterilla ehkä 10 minuuttia, ja kello näytti siltä, ettei ehditä koko esitykseen. No Jani tuli 5 minuuttia ennen kuin esitys alkoi, eli ihan hyvinhän me kerettiin. Toinen rageani nostattanut juttu oli se, että esitys oli lähes loppuunmyyty (luulin, että muut olisi jo käyneet katsoo tämän?!). Saatiin paikat eturivistä. Alussa tuntui, että ei siitä edes pysty katsomaan ja ähisin ja örisin Janille ennen leffan alkua vaikka kuinka. Mä en tajua miten mun pinna on lyhentynyt näin paljon. Olen ollut ennen hyvin pitkäpinnainen ihminen. Janille kuitenkin menetän hermoni aina tällaisista olemattomista asioista. No onneksi siinä mainosten aikana järkiminäni selitti tunneminälleni, että nyt ei ole mitään syytä mököttää. Päästiin leffaan ajoissa ja on karkkiakin. Lepyinkin heti parin ekan mainoksen jälkeen, ja riisuin ulkovaatteeni pois. 

Leffa oli ihan hyvä. Yhdistän sen 007-tunnusmusiikin aina jotenkin kaikkiin näkemiini parodioihin. Alussa oli siis vaikea ottaa niitä toimintakohtauksia kovin vakavasti, mutta pikkuhiljaa pääsin sellaiseen actionleffafiilikseen. Hyvä että lähdin katsomaan tuon leffan. Voinpahan nyt sanoa katsoneeni edes yhden James Bondin. 

Leffan jälkeen kun pyöräiltiin kotiin, minulle tuli tosi paha olo. Ilmeisestikin niiden karkkien aiheuttamasta sokeripiikistä. Tuli myös huono omatunto. Olen yrittänyt nyt syksyn urheilla ja liikkua ja sitten pitääkin yhtäkkiä syyttä suotta vetää pussillinen karkkia. En minä edes tykkää karkista. Leivoksista ja jälkiruoista ei tule huono omatunto, koska niistä oikeasti tykkään ja niistä tulee hyvä mieli. Mutta karkki on niin turhanpäiväistä. Painonikin on noussut. En tiedä onko se hyvä vai huono. Jos se on lihasta, se on hyvä, jos se on jotain muuta, se on huono. En kyllä nyt jaksa kamalasti tuosta painon noususta stressata. Koulunkin kanssa tarpeeksi tekemistä ja tänään on mulla tämän vuoden ensimmäiset pikkujoulut. Siellähän pitää herkutella!

Isänpäivän mykyrokkaa

Sunnuntaina oli isänpäivä, niin kuin kuin kaikki varmasti tietävät. Olin viikonlopun Iisalmessa ja lauantai-sunnuntaivälisen yön isäni luona. En ole ollut siellä varmaan vuoteen yötä, joten olihan tuo aikakin. Oikeastaan olin siellä yötä, koska isälläni oli yöpäivystys, joten vahdin pikkusisarpuoliani. Siskoni Tyyne on 5-vuotias ja veljeni Topi 8-vuotias. Siinä sitä riittääkin sitten aina tarmoa ja melskettä. Varsinkin tällainen minun kaltaiseni tottumaton saa aina olla ihan hämillään siitä, miten ihmiseen voikaan mahtua niin paljon energiaa.  Sitten kun ovat vielä eri sukupuolta, niin aina tulee kinaa, että leikitäänkö prinsessa- vai sotaleikkejä. Ja aina jompi kumpi on tyytymätön tulokseen. 

No ihan hyvin me pärjättiin, ja ei isälläkään ollut kuin muutama keikka siinä alku illasta. Aamulla sitten kaikki oli herännyt jo ennen minua (vaikka minäkin heräsin jo ennen yhdeksää!), ja Topi ja Tyyne olivat jo antaneet isänpäivälahjansa ja isä oli keittänyt jo kahvit. Toivotin siis vain hyvää isänpäivää. Ei minulla lahjaakaan ollut. Olempas huono tytär.

Päivällä lähdettiin sitten isän puolen mummolaan mykyrokalle ja toivottamaan ukillekin hyvää isänpäivää. En ollut saanut mykyrokkaa varmaan kahteen vuoteen. Voi nam kun oli hyvää. Tietämättömille voin sen verran selventää, että mykyrokka on savolainen perinneruoka, johon tulee (ainakin mummon versiossa) perunoita, lihaa, sisäelimiä ja mykyjä, jotka ovat siis eräänlaista veripalttua. Minä aina taitavasti ronklaan kyllä ne sisäelimet pois, mutta muuten tykkään rokasta hirmuisesti. Tietysti yksi suuri syy sen viehätykseen on varmasti myös se, että sitä saa niin harvoin.  

Mummolassa oli koko isänpuolen lähisuku paikalla, eli siis isän sisarukset perheineen. Jania en vain saanut mukaan, kun sillä mokomalla oli lauantaina töitä. Jani ei ole koskaan syönyt mykyrokkaa, mikä on minusta suuri vääryys. Ensi kerralla raahaan kyllä Janinkin rokalle. On se nyt rokkaa syötävä, jos meinaa itseään savolaiseksi kutsua!

Haalaribileet feat. Stig

Oli taas aika kauppatieteen opiskelijoiden (preemiot) järjestämien haalaribileiden. Nämä bileet järjestetään aina syksyllä ja keväällä, ja tuntuu että porukkaa on vain kerta kerralla enemmän. Liput oli nyt loppuun myyty jo ennakkoon. Yli 700 henkeä ahtautuneena Kuopion pieneen Onnelaan. Uhhuh. Sai jonottaa sisälle (vaikka tultiin paikalle jo ennen kymmentä), sai jonottaa tuhottoman pitkään juomaa ja sai sitten lopuksi vielä jonotta narikkaan varmaan 20 minuuttia (vaikka lähdettiin ennen valomerkkiä). Alan olla jo vanha tällaiseen. 

Tässä on mun bileseurue, eli Essi, Ida-Liisa, Anne, Suvi ja Mirka. Otin mahollisimman hämyn kuvan, ettei vaan kukaan suutu!

Esiintyjänä oli tällä kertaa Stig. Viime vuonna esiintyivät Teflon Brothers sekä Ruudolf ja Karri Koira ja ne keikat olivat silloin tosi hyviä! Stigiltäkin odotin siksi aika paljon. Ei olisi varmaan kannattanut lastata niin paljoa odotuksia. Ensinkin esiintyjien juna oli kuulma jumittunut tunniksi Mikkeliin, joten keikka alkoi vasta reilusti yhden jälkeen. Odoteltiin lavan edessä varmaan tunti, kun luultiin, että esitys olisi ollut aiemmin. Olin kyllä keikalla ihan fiiliksissä ja oli kivaa, mutta jotenkin tuntui, että Stig oli lavalla vain pakosta. En tiedä, tietty työtähän se sille on, ja pakko tehdä, mutta kyllä hyvän artistin pitäisi näyttää siltä että nauttii keikkailusta. Lisäksi Stig sanoi jossian vaiheessa jotain, että "Mikä meininkin Vaasassa?". Juu, vähän ollaan nyt kauempana. Keikan jälkeen Stig häipyi nopeasti, ei vetänyt edes encorea, saati että olisi tullut jakamaan nimmareita. Minä olisin halunnut nimmarin haalariin, kun tähän mennessä olen kaikilta artisteilta, joita olen haalarit päällä ollut katsomassa, sen saanut. 

Stig.

 Ei tullut yksinäistä.

Oli ihan hauskaa käydä bilettelemässä, vaikka vasta viime viikollahan sitä baarissa olin. Kuopion Onnelassa on kaksi puolta, ylä- ja alakerta. Yläkerrassa soitetaan juuri sitä tumptumptump-vaintuorettatanssimusiikkia, josta en ole itse vielä päässyt jyvälle. Alakerrassa kuitenkin soitetaan vanhempaa, ja siellä olikin ihan parasta tanssia! Valitettavasti keikka oli kuitenkin yläkerrassa, ja kun siinä lavan reunalla odoteltiin se tunti, niin meinasi vähän fiilis hiipua, kun ympärillä soi vaan se sama tumptumptump. Jokainen biisi kuulosti ihan samalta. 

Taas tuli bilepäivitys. Tuntuu et mä aina kirjotan näitä. Enhän minä oikeasti edes ole niin hurja bilettäjä enää nykyään!

Kandi aluillaan

Kolmas vuosi biotieteiden parissa on jo melko pitkällä, mutta minä en ole kandiani jaksanut kamalasti hätäillä. Nyt on kuitenkin aihe päätetty ja huomenna menen kirjoittamaan sopimukset alle kandiohjaajani kanssa. Aiheenani on näin suunnilleen sanottuna androgeenireseptorit ja rintasyöpä. Tarkemmin ottaen varmaan aiheeksi tulee sitten androgeenireseptorin toiminta rintasyöpäsolussa. Tai no mistä sitä nyt voi olla varma. En ole edes lukenut vielä yhtään artikkelia. Ohjaajani oli kuitenkin kiltti ja hankki minulle valmiiksi kaksi artikkelia aiheesta. Kunhan ne saan luettua, niin ymmärrän varmasti aiheestani enemmän ja saan hakusanoja, joilla sitten voin etsiä lisää artikkeleita. Kandidaatin tutkielmassahan ideana on lukea 30 artikkelia (tai jotain muuta julkaisua) siitä omasta aiheesta ja sitten kirjoittaa niiden pohjalta eräänlainen opinnäytetyö. 

Tuosta omasta aiheestani (jos jotakin nyt sattuu vaikka kiinnostamaan) ohjaajani kertoi sen verran, että toisinaan rintasyöpäsoluissa estrogeenireseptorit katoavat, mutta androgeenireseptorit jäävät. Sitten sitä on nyt tutkittu, että mitä se androgeenirepestori siellä solussa hommaileekaan. Mielestäni aihe on ihan mielenkiintoinen. Joillakin luokkalaisillani oli ihan omat keksityt aiheet jo valmiina, mutta minulla ei ollut mitään ylitsemuidenmielenkiinnonkohdetta, joten valkkasin valmiiden aiheiden listalta aiheen "estrogeenireseptorit ja rintasyöpä". Sitten kun kävin ohjaajani kanssa siitä juttelemassa, se muuttuikin maskuliinisemmaksi. 

Nyt pitäisi alkaa sitten lukea niitä artikkeleita. Tässä vain olisi vähän muutakin hommaa kuten kaksi nettikurssia ja immunologian tentin uusintakuulustelu. Ja olisihan se kiva puuhailla tietysti paljon kaikkea ei-niin-kouluunliittyvää. Yh-hyh. Alkaa pukkaamaan pientä koulustressiä. Sitä nyt ei varmaan opiskelijana pysty välttämään. Taidankin lähteä tästä maistamaan meidän uunituoreita porkkanasämpylöitämme. Nams!

Pakko oli joku kuva tähän tunkea, ettei tule ihan kuvaton postaus. Siispä, porkkanasämpylät!

Kissapurnausta

Olen maininnutkin jo pariin kertaa blogissani, että asun nykyään kissan kanssa samassa taloudessa. Kissan nimi on Karvinen ja se on Janin. Minulla ei ole koskaan ollut mitää kissoja vastaan, mutta en kyllä myöskään ole mikään suuri kissafani. Minä en vain oikein ymmärrä kissoja ja nyt kun asun sellaisen kanssa samassa taloudessa, ymmärrän vielä vähemmän. 

On aina kiva, jos jollain kaverilla on kissa tai mikä vain lemmikkieläin. Sitä voi silitellä ja katsella, mutta sen huonoista puolista ei joudu kärsimään. Mutta mitä hyötyä tuosta kissasta oikeasti on minulle? Se syö, pissii, kakkii ja karvaa. Yksinkertaisesti sotkee. Olen miettinyt, että meidän kämppä saattaisi olla jopa aika siisti, jos tämä ei olisi aina niin pullollaan kissan karvaa. Jos nuo karvat haluaisi pitää aisoissa, pitäisi imuroida vähintään 2 päivässä, ja minä olen liian laiska sellaiseen. En voi pitää mitään kivoja tummia villatakkeja tai paitoja, kun ne oikein vetäisevät heti itsensä täyteen karvaa, vaikka kuinka yritän niitä suojella, eivätkä nuo tarraharjat sun muut auta juuri mitään, kun tuo karva on oikein sellaista pientä ja syväkke imeytyvää. Tämä sen takia, että saa siitä hupia kerran päivässä, kun karvinen saa kohtauksen, ja alkaa riehua pitkin kämppää. No on sekin jotain. 

Onneksi Karvinen on sentään lopettanut nurkkiin kusemisen. Jos se olisi jatkunut, niin en tiedä mitä olisi pitänyt tehdä. Meidän uusi kopallinen kissanhiekkalaatikkokin pitää melko hyvin hajutkin sisällään, niin enää ei ole noita kusen- ja paskanhajuongelmia.

Karvinen on hirveä sosiaalinen kissa. Se työntyy lähes aina syliin, kun vaan johonkin istahtaa. Se työntyy lehden päälle, jos sitä yrittää lukea. Se työntyy läppärin päälle, jos yritän datistella. Onhan sitä aina ihan jees silitellä, kun se on niin kiltti, mutta miksi sen pitää varnia. Sattuu aina niin pirusti, kun se iskee ne kyntensä reitee tai kylkeen tai minne nyt saakaan. Huudan kyllä aina niin lujaa, että Karvinen on alkanut jo vähän oppia, ja tyytyy usein vain makaamaan vieressäni.

Minä en varmaan osaa lukea kissoja kunnolla, tai en tiedä mistä se johtuu, kun minusta kissat eivät osaa edes lohduttaa. Jos on paha mieli ja Karvinen tulee lähelle, niin tuntuu että se vain naureskelee minulle. Jos sitä yrittää paijata vähän kovemmin se vain lähtee karkuun. Koiran voi napata kainaloon ja halia ja paijata niin kauan kun on tarvis, ja se sentään näyttää kuin se ymmärtäisi. Tämä kyllä johtuu varmaan siitä, ettei minulla ja kissoilla vain ole sitä yhteistä kieltä.

Minulla on ollut joskus kani. Voisin verrata kissaa hyödyllisyydessä kaniin. Kissan kanssa harrastaminen on samaa kuin harrastaisi kanin kanssa. Kissan kanssa lenkkeily on samaa kuin lenkkeilisi kanin kanssa. Minä kyllä rakastin kaniani todella paljon, ja se oli minulle todella tärkeä, vaikkei ollutkaan mitenkään "hyödyllinen". Ehkäpä minä siis opin vielä tykkäämään Karvisestakin. Tai no kyllä minä siitä tykkään jo nyt. Olisikin ehkä paremmin sanottu, että ehkä minä vielä joskus opin arvostamaan Karvista.

(En halua suututtaa tällä postauksella ketään. Kissaihmiset saavat pitää kissoistaan, ja kissat on oikeasti ihan mukavia. Purnaan vain siitä, etten itse osaa vielä asua kissan kanssa.)