Kävin tänään reggaeton-tunnilla. Sitä veti sama ohjaaja, joka ohjasi myös sen yhden salsatunnin, jolla jokin aika sitten kävin. Tosiaan, se etten pitänyt salsasta, ei voinut johtua ohjaajasta, sillä tämä reggaeton oli kyllä tosi kivaa. Vaikeaa kyllä näin aloittelijalle, mutta hauskaa silti. Vaikka reggaeton olikin aika samanlaista lantion vemputusta kuin salsa, niin jotenkin se asenne, millä reggaetonia pitäisi tanssia, on vain niin paljon sopivampi minulle. Salsassa piti olla naisellinen, mutta reggaetonissa saa olla äijä. Ja äijäilystähän minä todella pidän.
Tässä olen minä reggaeton-tunnilla. Vertaa minuun salsatunnilla. (Kuva on täältä.)
Tänä aamuna peilikuvani näytti ihan kivalle. Tai no siis jos ei puhuta pärstästä. En syönyt eilen mitään herkkuja, ja heti se vaan näkyy kropassa. Ei ollut maha yhtään pöhöttynyt, ja muutenkin oli semmoinen hehkeämmän näköinen, mitä yleensä. Jos Jani olisi ollut kotona, olisin varmaan velvoittanut sen ottamaan kuvia kerrankin järkevännäköisestä vartalostani, mutta ehkä vain hyvä, että Jani oli jo lähtenyt töihin.
Mietin samalla aamulla vartaloihannettani. Mihin ihmeeseen minä oikein pyrin? Milloin olisin muka täysin tyytyväinen vartalooni? Vastaushan on, etten koskaan. Vaikka jossain olisikin mielestäni liikaa ylimääräistä, on sitä samaan aikaan jossain liian vähän. Sitä kun ei voi valita, minne tuo ihra vartalossa menee. Naisten yleiset vartaloihanteethan näyttävät vaihtelevan ajasta riippuen. Jo minun elinaikanani on ollut kolme vartaloihannetta. Kun olin lapsi 90-luvulla, ihanteena tuntui olevan kapea vyötärö, mutta muuten naisessa sai olla vähän sellaista pehmeyttä. Sitten tuossa 2000-luvulla alkoi se anorektisen laihuuden tavoittelu. Piti olla hoikka, laiha. Ei lihaksia, eikä läskiä. Nyt sitten 2010-luvulla on tullut taas uusi muoti, lihaksikas nainen. Kuntosalia, protskuja, rasvaprosentti alas.
Itsehän olisin ikionnellinen, jos saisin muodokkaan pyllyn ja kapean vyötärön. Minun vartalonmallillani sellainen on tosin aivan mahdotonta, sillä se pylly minulta ensimmäiseksi häviää, jos koetan laihduttaa. Itse en todellakaan haluaisi sellaista, nykyään niin kovin tavoiteltua, lihaksikasta kroppaa. Eipä sillä, on se niin vaikeaa naisen tavoittaakin, että ei ole minulla huolta, että joskun muutun yllättäen liian puntiksi. Minun mielestäni, huom! siis minun mielestäni, liian näkyvät lihakset naisella eivät ole kauniit. Toisaalta, myöskin ne törröttävät luut, mitä pelkkä laihduttaminen aiheuttaa, eivät näytä hyvältä. Kumpikaan näistä ihanteista ei ole kovin tervekään, sillä molemmissa pitäisi saada rasvaprosentti mahdollisimman alas. Nainen tarvitsee rasvaa, jo ihan vaikka jo estrogeenituotantoon. Alhainen rasvaprosentti siis häiritsee hormonitoimintaa, mikä ei ole hyvä.
Haluaisin itse olla kiinteä, ilman mitään löllyävää ylimääräistä, mutta niin, etteivät lihakseni näkyisi paljoakaan. Samalla haluisin kuitenkin olla naisellisen muodokas. En tiedä onko tällainen edes mahdollista, muualla kuin yltiöphotoshopatuissa lehtikuvissa. Luultavasti ei. Siksi pitäisikin koettaa kääntää pää ajattelemaan niin, että tämä vartalo, joka minulla nyt on, on minulle juuri täydellinen unelmavartaloni. Kun vain liikun ja syön monipuolisesti ja pysyn järkevässä painossa, ei minulla pitäisi olla mitään hätää vartaloni suhteen. Varmasti olisin paljon kauniimpi ja hyvännäköisempi silloin, kun olisin ylpeä vartalostani tällaisena ja en stressaisi mitättömiä asioita, kuin silloin, kun vain yritän ja yritän mahdottomia, jolloin en koskaan voi olla vartalooni täysin tyytyväinen.
Voi että minulla onkin sitten täydellisen ihana vartalo. Juuri minulle sopiva. Jospa muistaisin tämän vielä huomennakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti