Olen syönyt tällä viikolla ihan järkyttävän paljon. Karkkia, suklaata, sipsejä, kebabia, hampurilasateria, pirtelöä.. jne. Eli siis herkkuja. Paljon herkkuja. Aina illalla kaduttaa, mutta aamulla asia on jo unohtunut, ja voi taas ostaa levyllisen suklaata. En tiedä miten pääsisin tästä herkkukierteestä. Kun en haluaisi kieltää itseltäni mitään. Me ollaan Janin kanssa aika mahdoton yhdistelmä, kaupassa oikein lietsomme toisiamme ostamaan kaikkea hyvää; "Eikö ois aika kiva ostaa vähä karkkia?" "No ois se ehkä.." "Kato, kun on alennuksessakin!" "No onhan se ostettava!" jne.
Liikkuminen on onneksi mukavaa, joten siitä en lipsu. Koulussa siinä 15 aikaan, alkaa aina tulla se olo, että "jes, kohta pääsee jumppaan". Se on niin kätevää, kun voi siirtää ajatukset pois koulusta jumpassa tai salilla, ja sitten kun käppäilee kotiin, voi mietiskellä rauhassa omiaan. Se on todella rentouttavaa.
Minä en yritä pudottaa painoa, joten sinänsä se, että syön paljon, ei ole minulle mikään este saavuttaa tavoitteitani. Pitäisi vaan saada jokin roti ja kohtuus tähän herkutteluun. Tarvitsen energiaa, jotta jaksan liikkua ja saan lisättyä lihasmassaa, mutta se energia pitäisi saada ihan toisessa muodossa kuin pullamössönä. Kyllähän minä tietysti syön ihan normaaliakin ruokaa herkkujen lisäksi, mutta se nyt ei paljon lohduta iltaisin, kun maha näyttää siltä, kuin olisin nielaissut jalkapallon.
Olen miettinyt, että pidän herkuttoman viikon. Kyllähän minä nyt yhden viikon pystyisin olemaan. Siinä ajassa saattaisi kehoni oppia irti sokerista. Mutta tuollainen herkuttomuus kuulostaa niin kamalan kurjalta, tällaiselle ihmiselle, joka rakastaa sokeria. Enkä haluaisi tehdä elämästäni kurjaa. Mutta voittaako se herkuista saamani ilo, sen fyysisen ja henkisen pahan olon, jonka saan aina illalla sen jälkeen, kun on syönyt liikaa. Myös se paha olo on kurjaa. Tässä on siis kaksi kurjaa, joista toinen pitäisi valita. Tai sitten löytää joku mukava keskitie, jolloin saisin vain vähän molempia kurjuuksia.
Äh. Minulla on taas tässä sellainen ensimmäisen maailman ongelma, ettei ketään. Mutta kai se on niin, että kun ihmisellä on kaikki elämässä hyvin, niin sitten niitä ongelmia on ihan väkipakolla kehiteltävä. Jos olisi sota ja saisin kamppailla hengestäni, niin tuskinpa tulisi mieleenkään mitkään "hyi kun mun maha on iso" -ongelmat. Eli yritämpä nyt tämän päivän vain olla onnellinen siitä, ettei Kolmas Maailmansota ole ainakaan vielä puhjennut.
Koska tämä postaus ei nyt päätynyt mihinkään kovin järkevään lopputulokseen, laitan loppuun kuvan minun ja Janin netittömän lauantain tuotoksesta. Se on valmis, Mercedes-Benz SLS AMG.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti